Marjastus ja sienestys

Katoavaa kansanperinnettä? Sienessä ja marjassa Kainuussa

Kainuussa luonnon läheisyys on hyvin arkipäiväinen kokemus. Maakunnan asukkaista suurin osa on tottunut liikkumaan luonnossa luonnon antimia keräten, metsästäen, kalastaen tai liikuntaa harrastaen. Marjastaminen ja sienestys omaan käyttöön ovat erityisesti keski-ikäisten ja vanhemman väen suosiossa. Kajaanilainen Pirjo Määttä (s. 1953) toimii Kainuun Martat ry:n toiminnanjohtajana ja osallistuu muun muassa järjestön sienestysneuvontaan. Marjastus ja sienestys ovat hänelle harrastuksia ja samoin myös muu luonnossa liikkuminen, erityisesti hiihtäminen.

”Miksi se luonnossa liikkuminen, marjastaminen, sienestäminen, hiihtäminen, patikoiminen on niin mukavaa … siellä luonnossahan on hirveen helppo olla, kun se luonto, se metsä ei vaadi mitään. Voimaannuttava vaikutushan sillä on.”

Marjastus ja sienestys tulivat Pirjolle tutuksi lapsuudessa. Omaan työhönkin liittyen marjojen ja sienten keruu on luonteva harrastus. Sieniä hän kerää valikoiden tiettyjä lajeja: suolasieniä ja talven sienisalaatteja varten rouskuja, salaatteihin, kastikkeisiin, pitsoihin ja wokkiruokiin taas tatteja, haperoita, kehnäsieniä ja kantarelleja. Välineitä ovat pöytäveitsi, muovipussit ja kori.

”Kotoinen pöytäveitsi ja sillä sitten irrottelen kaikki roskat jo siellä metsässä eli tuon kotiin vain sen puhtaan, valmiiksi peratun, madottoman sienen. Kotona niitä ei tarvitse enää mitenkään muutoin käsitellä, kun ruveta säilömään suoraan. Kaikkien sääntöjen vastaisesti mulla on useampi muovipussi mukana, johon minä kerään sienet, koska ne on sitten hyvä sulkea. Sinne ei mene enää roskia, kun ne on kerran puhdistanut. Kori on äärettömän hyvä, kun kerää tunnistettavia sieniä. Varsinkin ne työhön liittyvät sienet, kun sieninäyttelyjä järjestetään, niin silloin on tietysti se koriin kerääminen.”

Sienet Pirjo laittaa suolaan tai pakastaa omassa liemessään keitettyinä. Tulevaisuudessa Pirjo aikoo kuivata ohutmaltoisia sieniä kuten suppilovahveroita, ja ujuttaa sienirouhetta yhä useampiin ruokiin. Toisaalta Pirjo kokee, ettei säilönnästä kannata ottaa stressiä: sieniä voi syödä myös kausiruokana, täyttämättä pakastinta hampaat irvessä äärimmilleen. Marjoja Pirjo poimii käsin tai poimurilla.

”Mustikoita ja puolukoita poimurilla, mutta muut sitten käsin. Ensinnäkään en ole innokas poimurinkäyttäjä, koska jotenkin on kiva poimia marjoja käsin ja saada semmonen sormituntuma. Ja sitten se, mikä aika on mennyt siihen poimimiseen, niin se kyllä tulee taas siinä puhdistusvaiheessa, koska käsinpoimitut ovat huomattavasti helpompia puhdistaa kuin koneella poimitut.”

Intohimo poimimiseen tulee jo vanhemmilta – Pirjo uskoo, että hänen vanhempansa poimivat vuodessa talteen satoja litroja marjoja.

“Yksi semmonen lapsuuden muisto on jääny erityisesti mieleen, kun äitini oli intohimonen marjanpoimija, ja kun oli maalaistalo, ja hänel oli aina aamuisin se karjanhoito ja ruuanlaitto, niin hän ei joutunu mielestään sinne mehtään riittävän ajoissa. Niin hän lähetti meidät kolme lasta, kaks poikaa ja minut, hän antoi meille astian ja sano, että ‘alakakaa te jo mennä sinne vattuun, että minä tulen sitten, kun saan elukat hoidettua ja ruuan tehtyä’. Nii. Että kyllä se sieltä on lähteny, ja no tietysti sillon nuoruusvuosina oli ehkä se harrastus hieman ohuempaa, ei niin intohimosta, mutta kyllä se on tullu nyt sitten takasi. Ja en tiedä, mitä olisi elämä ilman marjastusta.”

Marjojen puhdistuksen Pirjo tekee jo metsässä pienellä käsikäyttöisellä puhdistimella, joka tuli myyntiin 1980-luvulla. Sieni- ja marjametsään Määttä ei ole hankkinut erityisiä uusia ulkoiluvaatteita, vaan vanhat ”rönttävaatteet” ovat riittäneet. Hirvikärpäsiäkään ei vielä ole ollut niin paljon, että niitä vastaan olisi tarvinnut erityisesti suojautua.

”Kumisaapas ja sitten joku semmonen ulkoilupuku ja lippalakki päässä. Metsän kestävät vaatteet.”

Arvokkain marja on Pirkon mukaan lakka, sen jälkeen seuraavat vadelma, herukat, puolukat ja mustikat. Karpaloita poimimaan tehdään syksyisin ystävien kanssa fiilistelyreissu, ja syyskausi päättyy marjasankon pesuun silloin, kun kuura on maassa ja karpalot jäässä. Saaliista tehdään hilloa, mutta suurin osa tulee käytettyä pakkasesta kokonaisena.

Marjastajien määrä on Kainuussakin vähenemään päin. Lapsuutensa maalla asuneille lähimetsään meneminen on helppoa, mutta lähteminen kaupungista marjaan tai sieneen jopa kymmenien kilometrien päähän vaatii aivan erilaista asennetta. Aiemmin kainuulaiset tienasivat lisäansioita poimimalla marjoja myyntiin, nykyisin se on jäänyt erityisesti varta vasten maahan tuotujen thaimaalaisten poimijoiden huoleksi. Tämä on herättänyt runsaasti keskustelua niin paikallisessa, valtakunnallisessa kuin sosiaalisessakin mediassa jokamiehenoikeuksista ja niiden rajoista, työsuhteista ja olosuhteista, ihmiskaupastakin. Huolimatta kaupallisesta poiminnasta suuri osa marjasadosta jää ihmisiltä poimimatta joka vuosi.